Helsingissä ollaan parhaillaan toteuttamassa kahta isoa liikenteeseen liittyvää hanketta, Länsimetroa ja Kehärataa, jotka olivat tällä viikolla yhden seminaariesityksen aiheena. Oli mielenkiintoista kuulla kuinka haastavaa ison ja pitkälle aikajänteelle venyneen projektin perustietojen selvittäminen voi olla. Kun projektin nimi on matkan varrella vaihtunut, mukana olleet osalliset ovat vaihtaneet työpaikkaa tai muuten jääneet pois hankkeesta voi tiedon kaivaminen jälkikäteen olla työlästä. Kun lisäksi tulevat kaikenlaiset salassapitovelvollisuudet voi ulkopuolisen olla todella vaikea hahmottaa ison projektin kokonaisuutta. Kehäradan budjetin ollessa 800 miljoonaa on kyseessä jo harvinaisen suuri hanke Suomen mittakaavassa. Ison projektin vetovastuussa olevilta henkilöiltä vaaditaankin hyvää organisointikykyä, jotta prosessi etenisi jouhevasti ilman katkoksia. Tämä tarkoittaa etenkin aikataulutuksen suhteen hyvää suunnittelua niin että tehtäviä päästään tekemään limittäin ja peräkkäin eikä turhaan odotteluun mene aikaa. Kun projektissa on mukana satoja ellei tuhansia henkilöitä, jokainen ylimääräinen tauko tai välipäivä maksaa maltaita. Seminaariesityksessä olikin puhetta että projektin eri osasuoritukset etenevät kuin dominopalikat, eli parhaassa tapauksessa kukin osavaihe käynnistää seuraavan osavaiheen ja projekti etenee virtaviivaisesti. Jos kuitenkin yksi osaurakka seisahtaa voi koko prosessi pysähtyä kunnes se saadaan taas käynnistettyä uudelleen. Suuressa mittakaavassa periaatteessa suhteellisen pienistäkin asioista voi tulla isoja ja kalliita ongelmia. Esimerkiksi ratalinjalta löytyneet liito-oravan papanat jotka aiheuttivat koko ratalinjauksen paikallisen siirtämisen tuli varmasti tavattoman kalliiksi.
Toinen periaatteessa ennalta arvaamaton, mutta ehkä aavisteltavissa ollut ongelma koski tunneliin imeytynyttä glykolia lentokentän alapuolisissa tunnelin osissa. Glykoli, jota käytetään lentokentällä koneiden siipien jäänehkäisyyn, ei ole aineena ihan ympäristöystävällisimmästä päästä. Se aiheuttaa hajuongelmien lisäksi veteen päästessään kemiallisen prosessin, joka syö happea vedestä. Helsinki-Vantaalla sen talteen ottamista ja kierrättämistä varten on kehitetty viemäröintilaitteisto, mutta se ei ole täydellinen. Glykolia vuotaa silti aina jonkin verran maa- ja kallioperään. Vuositasolla glykolia suihkutetaan yksinomaan Helsinki-Vantaan kentällä noin 5 miljoonaa litraa. Muilla kentillä se valuu sadeveden mukana luontoon. Helsinkiin liittyvä mielenkiintoinen lisätieto on se että myös Päijänne tunneli (http://www.termiitti.com/paijannetunneli/), mistä mm. Helsinki saa juomavetensä, kulkee lentokentän lännenpuoleisen kiitoradan alta. Pääosin glykolin suihkutus tehdään kentän itäpuolella, terminaalin lähellä, mutta ajoittain olosuhteiden niin vaatiessa voidaan glykolia joutua ruiskuttamaan myös kentän länsipuolella. Päijänne tunneli kulkee lentokentän kohdalla noin 40-50 m syvyydessä, enkä olisi ollenkaan niin varma etteikö glykolia voisi kallionmurtumista ujuttautua myös tähän tunneliin.
Sekä länsimetron että Kehäradan hankkeissa on silmiinpistävää se että näin valtavan mittakaavan hankkeissa maisema-arkkitehdin rooli oli varsin pieni. Maisema-arkkitehtiä käytettiin ilmeisesti lähinnä suhteellisesti pienten yksityiskohtien suunnittelemiseen, ja organisaatiokaaviossa heitä piti etsiä "alaoksilta". Se on sinänsä erikoista, koska juuri maisema-arkkitehdillä olisi usein paras kokonaisnäkemys isojen hankkeiden vaikutuksista ja kokonaisuuksien suunnittelusta. Etenkin kun puhutaan hankkeista, joilla on suuri vaikutus ympäristöön ja maisemaan, kuten nimenomaan liikenteeseen liittyvät hankkeet. Kun katsotaan useita ulkomaisia megahankkeita, niin voidaan havaita että maisema-arkkitehti on usein merkittävässä roolissa ja toimii usein jopa pääsuunnittelijana. Tällaisia isomman kokoluokan maisema-arkkitehtivetoisia projekteja ovat esimerkiksi Gardens by the Bay Singaporessa (http://www.grant-associates.uk.com/projects/gardens-by-the-bay/), Urban Design of Jiangjin North Kiinassa (http://www.turenscape.com/english/projects/project.php?id=440) tai Sydney Olympics 2000 Master Plan Australiassa (http://www.hargreaves.com/projects/UrbanDesign/SYD2000MP/). Ehkä Suomessakin pitäisi käyttää maisema-arkkitehtejä enemmän suuren mittakaavan projektien kokonaiskuvan luojina. Aiheesta oli puhetta myös ASLA:n vuosikokouksessa jokunen vuosi takaperin:
http://dirt.asla.org/2012/10/03/design-critics-landscape-architects-can-take-the-lead-in-designing-cities/.
Megahankkeista päiväkoteihin
Viikon toinen seminaariesitys käsitteli hieman pienemmän mittakaavan hankkeita. Siinä käsiteltiin neljän erilaisen leikkipaikan suunnittelua ja toteutusta. Merkille pantavaa oli se että näinkin pienissä projekteissa (edelliseen verrattuna) oli silti valtava joukko osallisia. Organisaatiokaavio näytti joissakin tapauksissa yhtä monimutkaiselta kuin Länsimetron tapauksessa, vaikka kyseessä on monta kertaluokkaa pienempi hanke. Lisäksi osalliset olivat kytkettyinä toisiinsa monimutkaisten sopimusketjujen kautta, joissa eri toimijoiden väliset yhteistyökuviot ja erillissopimukset tuntuivat sekoittavan hanketta perusteellisesti. En yhtään ihmettele ettei kukaan halunnut ottaa pääsuunnittelijan tehtävää tällaisessa projektissa ja samalla vastuulleen pienistä palasista koostuvaa kokonaisuutta joka on varsin vaikea hallittava.
Tähän loppuun vielä yksi huomio joka särähti korvaan yhden kohteen suunnittelusta puhuttaessa. Päiväkodin pihaan oli toteutettu ns. "itse rakennettava leikkiväline". Toisin sanoen varastoon oli sijoitettu tiettyjä varusteita, autonrenkaita, köysiä yms. joista leikkijä saattoi rakentaa itselleen keinun valmiiksi esiviritettyyn paikkaan. Vaja oli lukittu ja siellä olevien leikkivälineiden saamiseksi ja leikkimisen mahdollistamiseksi paikalla tuli olla valvoja joka ohjasi leikkiä ja rakentamista. Tässä ollaan ikään kuin palaamassa takaisin leikin juurille eli ollaan siinä mielessä oikeilla jäljillä että pyritään pois normitettujen valmisleikkivälineiden kahleista ja annetaan lapsille mahdollisuus itse luoda leikkinsä. Jotenkin vain kuulosti siltä että tämäkin idea on pilattu turhalla holhoamisella. Ensinnäkin tavarat ovat lukkojen takana, johon tarvitaan joku ohjaaja avaamaan ovi. Toisekseen leikkiä valvotaan ettei vaan vahingossakaan tulisi tehtyä mitään harkitsematonta, kuten esimerkiksi kiinnitettyä keinua väärin päin renkaaseen. Hei haloo, siitähän menee kaikki hupi pois jos tämäkin toteutetaan liian ohjatusti. Muistan omasta lapsuudestani että paras paikka leikkiä ja seikkailla oli sellainen vähän kielletty paikka, jossa itse piti tehdä päätökset ja kärsiä seuraukset. Se saattoi olla esimerkiksi vetinen siltarumpu, rakennustyömaa tai sitten naapuritontin roskalava, josta löytyi aina kaikkea todella mielenkiintoista. Tulihan sitä joskus haavoja käteen tai astuttua naulan päälle, mutta siinähän sitä oppi samalla kantapään kautta mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Tai sitten jokin hylätty autiotalo, missä piti varoa ettei jalka mene lahon lattian läpi. Eihän näissä nykyisissä leikkipuistoissa pääse lähellekään sellaisia tuntemuksia tai adrenaliini ryöpsähdyksiä. Nykyiset ylisuojellut ja ohjatut leikkiympäristöt eivät kyllä takuulla kehitä nuorta mieltä samalla tavalla kuin vapaampi ja ehkä sitten myös "vaarallisempi" ympäristö. Vaikka kirkkaan väriset ja loppuun asti tuotteistetut teemapuistot voivat vetää lapsia hetkellisesti puoleensa olen huomannut että pitkäkestoisemmat, mielikuvitusta ruokkivat ja muistorikkaammat leikit syntyvät kyllä toisenlaisessa ympäristössä. Käyn toki omienkin lasteni kanssa rakennetuilla leikkipaikoilla, mutta olen huomannut että esimerkiksi metsässä on pitemmän päälle paljon mukavampi seikkailla, rakentaa majoja ja temmeltää.
 |
| https://thefableists.files.wordpress.com/2014/10/children-building-a-denc2a9ntpl-paul-harris.jpg |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti