Hyvä tapa rakentaa

Millainen on hyvä rakennustapa? Kuinka rakentamisessa pitäisi menetellä ja kuinka asiakasta ohjeistaa, jotta täytettäisiin hyvän rakennustavan kriteerit? Voisi äkkiseltään kuvitella että hyvä rakennustapa on sellainen mistä ei tule jälkikäteen mitään sanomista, ja kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Näin varmaan onkin, mutta kuinka tähän sitten päästään? Lähtökohtana on luonnollisesti noudattaa rakentamisen kaikissa vaiheissa voimassa olevia lakeja ja asetuksia. Hyvässä rakentamisessa on myös hyvä tukeutua ennalta mietittyihin toimintamalleihin ja menetelmiin suunnittelussa, materiaalien valinnassa, itse rakentamisessa ja periaatteessa prosessin kaikissa vaiheissa. Aiheesta oli eilen puhumassa Hanna Tajakka, joka kertoi erilaisen ohjeistuksen hyödyntämisestä rakentamisessa. 

Oppaat

Kattavin määrittelyoppaista on InfraRYL eli rakentamisen yleiset laatuvaatimukset, joka jakautuu osiin "Sillat ja rakennustekniset osat", "Liikunta- ja virkistyspaikkojen rakenteet", "Väylät ja alueet" ja "Järjestelmät ja täydentävät osat". Lisäksi on koko joukko muita RYL:ejä, kuten MaaRYL, KiinteistöRYL, MaalausRYL, RunkoRYL ja SisäRYL. Näistä ehkä kuitenkin maisema-arkkitehdille olennaisimmat ovat InfraRYL:in "Liikunta ja virkistyspaikojen rakenteet" sekä "Väylät ja alueet". Edellä mainittujen oppaiden lisäksi maisema-arkkitehdin toimenkuvaan liittyvät VRT'11 eli Viherakentamisen yleinen työselostus sekä MaaRYL, jossa on lähinnä talonrakennuksen maatöihin liittyvää tietoutta sekä Lehtipuiden taimilajivaatimukset, josta voi nimensä mukaisesti hakea tietoa lehtipuiden taimien laatuvaatimuksista. Onhan siinä jo melkoinen joukko painettua tekstiä johon voi tukeutua suunnittelussa. Vaikka tällä kurssilla onkin nyt päässyt raapaisemaan näidenkin oppaiden pintaa, ottaa varmaan oman aikansa ennen kuin pystyy nopeasti etsimään ja löytämään kuhunkin suunnitteluaiheeseen sopivan kohdan asianmukaisesta kohdasta. Ja rutiini tulee vain tekemällä ja käyttämällä teoksia.

Tiedon hinta

Nykyisen nopean tiedon muuttumisen aikakaudella ei painetun kirjasarjan hankinta tunnu oikein houkuttelevalta. Ennen vanhaan ovelta ovelle kiertävät kaupustelijat myivät myös paksuja kymmenosaisia tietosanakirjasarjoja, mutta tiedon kiertoaika on nykyään niin lyhyt että kirjasarjat tahtovat olla vanhentuneita jo ennen ilmestymistään. Tuskin siinä itse asiassa niin isoja muutoksia tapahtuu, mutta pienien nyanssien hiomisella voidaan taas myydä uusi "päivitetty" kirjasarja vanhalle asiakkaalle. InfraRYL:in tapauksessa kallistuisin ehkä kuitenkin sähköisen palvelun kannalle. Tiedon pitäisi olla siellä paremmin ajan tasalla ja monipuoliset hakumahdollisuudet sekä muut oheispalvelut puoltavat myös sähköisen palvelun käyttöä. Hinta on tosin yksi merkittävä kriteeri, joka pistää miettimään. InfraRYL:in kirjat maksavat n. 130-200 euroa/kpl ja koko maisema-arkkitehdin peruspaketti tulisi kustantamaan noin 700-800 euroa. Sähköistä palvelua Infra Net tarjotaan 300 eur avausmaksulla, jonka lisäksi tulee 64 euron kuukausiveloitus. Sähköisen palvelun hinnaksi tulisi siis jo vuodessa yli 1000 euroa ja jatkossa se olisi jatkuva juokseva kulu... Kirjoitus karkasi nyt ehkä hieman varsinaisesta asiasta, mutta kun tähtäimessä on oma yritystoiminta, tulee myös taloudellisiin seikkoihin kiinnitettyä enemmän huomiota.

Tuntematon mahdollisuus

Vaikka kirjoihin ja kansiin pyritään sisällyttämään mahdollisimman kattavasti rakentamisessa eteen tulevia tilanteita ja vaihtoehtoja, ei kaikkia mahdollisuuksia kuitenkaan aina voida käsitellä. Joskus tulee vastaan tilanteita, joihin ei löydy suoraa toimintaohjetta olemassa olevasta ohjeistuksesta. Tällöin on tieto hankittava muuta kautta ja toimittava uuden tilanteen uranuurtajana hyvää rakennustapaa luomassa. Muuttuva työkenttä luo jatkuvasti uusia tilanteita ja mahdollisesti näistä case tapauksista voi syntyä uusia menetelmiä, jotka joskus - monen tutkimus-, testaus- ja kokousvaiheen jälkeen - voivat päätyä uudeksi standardiksi johonkin tulevaan ohjeeseen. Esimerkiksi ekologia tai elinkaarimalli ovat suunnitteluperusteita, joihin ei välttämättä löydy suoraan vastausta ohjekirjoista.

Tarkennokset työselostukseen

Tarkastelemalla InfraRYL:in (tai muiden kirjojen) ohjeita voidaan havaita että ne voivat sisältää myös sangen yleisiä ohjeita. Tämä johtuu siitä että oppaassa pyritään kattamaan laaja joukko erilaisia tapauksia. Tämän vuoksi suunnitelmien hankekohtaisiin työselostuksiin on hyvä kirjata mahdolliset tarkennukset. Eli jos viittaat työselostuksessa esimerkiksi InfraRYL:in kohtaan 23210 Nurmikot, joka sisältää yleiset tiedot nurmikoiden tekemisestä ja kaikista hoitoluokista, niin tarkennuksena on hyvä määritellä että kohtaan X tulee hoitoluokan A2 nurmikko ja sitä tulee hoitaa XXX vaatimusten mukaisesti.

Tietoa rakentamisen tueksi

Anna-Maija Oksanen esitteli keskiviikkona Rakennustiedon tarjoamaa informaatiosisältöä ja palveluita. Rakennustieto on säätiö, joka ei ole sidoksissa mihinkään yksittäiseen tuotteeseen tai yritykseen, mikä tarkoittaa että se voi tuottaa puolueetonta tietoa, mikä on tietysti hyvä koska valmistajien tai yritysten omat tuotekortit ovat usein kallellaan kotiin päin. Rakennustiedon tavoitteena on siis edistää hyvää rakennustapaa ja tuottaa puolueetonta tietoa laadukkaan rakentamisen tueksi. RYL, InfraNET, RT-kortistot, Ratu, SFS, Tuotetieto, Sopimukset... listaa Rakennustiedon tarjoamista tietopalveluista ja -materiaaleista voisi jatkaa aika pitkään. Tutustuminen Rakennustiedon palveluvalikoimaan avasi paitsi edellä mainittujen lyhenteiden merkitystä, myös niiden sisältöä ja käyttöä. Olen aiemmin tutustunut lähinnä RT-kortistoon, varmaan osittain siitä syystä että palvelu on ollut Aalto yliopiston kautta maksutta käytettävissä. Sen sijaan Infra RYL ohjeistukseen en juuri ole tutustunut. Se verran olen rakennustiedon sivuilta aiemmin selannut että InfraRYL:iin liittyvät kirjasarjat vaikuttivat massiivisilta opuksilta ja melko kalliilta paketeilta. Nyt kun pääsin selaamaan samoja tietoja InfraRYL Net:in kautta löytyi sieltä aika kattava valikoima ohjeita ja määrityksiä, joihin voi ja on varmaan syytäkin tukeutua suunnittelussa. Näihin ohjeisiin on hyvä viitata myös työselostuksissa useammastakin syystä. Ensinnäkin InfraRYL:in ohjeissa on kattavasti tarkasteltua ja hyvää rakennustapaa vaalivaa tietoa, jonka avulla on hyvä perustella omia valintoja. Toisekseen käyttämällä ohjeistusta referenssinä eli viittamalla InfraRYL:in tiettyyn kohtaan pääsee paljon helpommalla kuin kirjoittamalla koko selostuksen auki asiakkaalle. Asiakkaasta riippuen pitää ohjeet kuitenkin jossain tapauksissa kirjoittaa auki, koska kaikki eivät kyseistä opusta tunne tai käytä.

InfraRYL Net palvelun Toimivuus- ja Tekniset vaatimukset kohtien alta löytyi tuhansia sivuja ohjeistusta ja laatumäärittelyitä. Kun vertasin netistä löytyvää informaatiojakoa kirjojen sisällysluetteloihin, niin niissä oli jonkin verran eroavaisuuksia. Esimerkiksi netissä ollut osio "50000 Liikunta- ja virkistyspaikkojen rakenteiden tekniset toimivuusvaatimukset" oli kaikkine alakohtineen vain 15 sivun mittainen, kun vastaavassa kirjassa "InfraRYL 2006. Infrarakentamisen yleiset laatuvaatimukset, Osa 4 Liikunta- ja virkistyspaikkojen rakenteet" aihetta käsiteltiin peräti 95 sivun mittaisesti. Ihmettelin asiaa tovin, mutta tarkemman vertailun jälkeen huomasin että kirjassa on yhdistelty monia eri kohtia, jotka netissä on jaettu eri osa-alueisiin. Vaikea sanoa kumpaa on helpompi käyttää, mutta netillä on kyllä monia tiedon hakemiseen liittyviä etuja, joita kirjalla on vaikea toteuttaa. Tietojen haku onnistui hyvin monella eri tavalla ja hakutuloksia saattoi rajata esimerkiksi pelkiksi kuviksi tai taulukoiksi, jotka sitten olivat helposti ladattavissa.

RT-kortit ja Infran ohjeet ovat monessa kohdin päällekkäisiä eli samat tiedot löytyvät molemmista kortistoista. Infran tarjoama ohjeistus on kuitenkin kattavampaa kuin RT-korttien, mutta ainakin talonrakennuspuolella RT-kortteja ilmeisesti historiallisista syistä käytetään kuitenkin paljon enemmän. Infra NET:in puolella oli ohjeita mahdollista etsiä monipuolisten hakumahdollisuuksien avulla minkä lisäksi tietoja on koottu erilaisiin hankekokonaisuuksiin, kuten Pysäköinti, Tiet ja Viheralueet. Erittäin hyvältä kuulosti myös Emilian esille nostama toive siitä että maisemasuunnittelijoille olisi räätälöity oma ohjekokonaisuus, joka siis sisältäisi erityisesti ne tiedot joita me usein tarvitsemme oman suunnittelun tueksi.

Tutustuimme myös Sopimuslomake.net palveluun, mikä tarjoaa erilaisia rakentamiseen liittyviä sopimuspohjia, esimerkiksi Konsulttisopimuksen laadinta tai Pientalon pihasuunnittelusopimuksen laatiminen  jne.  Pieni rahastuksen maku jäi kyllä siitä että kyseisiä lomakkeita ei saa ladattua blankona, vaan ne täytyy ensin esitäyttää netissä ja ostaa sitten täytettyinä kuhunkin hankkeeseen erikseen. Näin voidaan sama lomake myydä moneen kertaan. No, jos näitä paljon tarvitsee niin ei liene iso vaiva tehdä itse vastaavaa lomaketta yhden mallin pohjalta.

Lopuksi käytiin vielä kirjakaupassa eli Rakennustiedon sivuilta on mahdollista tilata myös runsaasti alaan liittyvää kirjallisuutta. Toinen hyvä paikka alan kirjallisuudelle on Viherympäristöliiton nettisivut. Vinkkinä voisi sanoa että ennen kuin ostaa kirjan edellä mainituilta tahoilta, kannattaa ehkä laittaa sama kirja jonkin suuren nettikirjakaupan hakukenttään ja katsoa saisiko kirjan sieltä halvemmalla (usein saa).

Hankitaan suunnitelma...

Lotta Suominen kertoi viime viikolla Helsingin kaupungin julkisten hankintojen periaatteista. Julkisen tilaajan eli tässä tapauksessa Helsingin kaupungin on noudatettava hankinnoissaan hankintalakia, asetuksia ja erilaisia sopimusehtoja, joissa määritellään kuinka  hankinnat tulee toteuttaa. Jos hankinta on pieni (alle 30 000 eur), voidaan se tehdä suorahankintana kilpailuttamalla (tarjous- tai suunnittelukilpailu). Suurempien hankintojen pääperiaatteena on pyytää tarjous palvelun tuottajalta. Tarjouspyyntö voidaan esittää julkisesti tai vain valituille joukolle tai sitten palvelun tuottajien kanssa voidaan neuvotella parhaan tarjouksen saamiseksi. Kun tarjoukset on saatu alkaa niiden seulominen mitä moninaisimpien kriteerien perusteella. Tarjouksien paremmuutta arvioitaessa käytetään erilaisia pisteytysjärjestelmiä ja referenssitietoja. Jos tarjouksen antaja on unohtanut jonkin muotoseikan tarjouksesta tai selvitys poikkeaa sisällöltään jollain tapaa vaaditusta, tarjous on liian halpa tai aikatauluista lipsutaan, niin tarjous hylätään automaattisesti. Tarjouksien hyväksymisessä hinta on ensisijainen valintakriteeri 60% painoarvolla laadun jäädessä toiselle sijalle. Kun sopiva kandidaatti on arvioinnin jälkeen löytynyt pitää tilaajan perustella valintansa kirjallisesti ja julkisesti, jotta muutkin osapuolet voivat todeta oliko kilpailu rehtiä.

Mitä isommasta toimijasta on tilaajan tapauksessa kysymys sitä hankalammalta ja monimutkaisemmalta vaikuttaa vuokaavio jota suunnitelmien tilaamisessa käytetään. Kun kyseessä on Helsingin kaupunki on toimintamalli hyvinkin tarkasti määritelty eikä siinä tilaajan edustaja pysty juuri vapaata tahtoa tai ennakkoon olemassa olevaa henkilökohtaista tietoa hyödyntämään. Isossa organisaatiossa voi tietysti olla useita eri tahoja jotka ovat tekemisissä suunnitelmien tilaamisen kanssa. Jotta prosessista saataisiin mahdollisimman tasapuolinen ja henkilöstä riippumaton tulee ohjeiden, valintatapojen ja sopimusehtojen olla varsin tarkkaan määriteltyjä ja mahdollisimman yksiselitteisiä. Tarkkaan määriteltyjen toimintamallien taustalla on varmasi ajatus siitä että kiinteitä menettelytapoja noudattamalla tilaamisesta voidaan tehdä avoimempaa, tasapuolisempaa ja selkeämpää. Tämä varmasti antaakin mielikuvan että kaikkia suunnittelun toteuttajia pyritään kohtelemaan puolueettomasti ja samoilla kriteereillä. Pitääkö kaikkia sitten kohdella tasapuolisesti? Jos esimerkiksi entuudestaan tiedetään että firma A tekee laadukasta jälkeä reilulla hinnalla, mutta firma B:n omistaja on velmu, joka aina pyrkii menemään siitä missä aita on matalin ja laatukin on vähän sitä sun tätä. Tällainen "perstuntuma" on usein hyvä mittari, mutta sitä on vaikea perustella julkisesti. Reilun pelin hengessä molemmille siis annetaan samat mahdollisuudet eikä ennakkoaavistusta tai -tietoa huomioida. Kun itse teen sopimuksia jonkun kanssa painaa tuo "perstuntuma" vaakakupissa aika paljon. Jos sopijaosapuolta on suositeltu ja saan hänestä reilun kuvan on se usein tärkeämpää kuin pelkkä hinta tai annetut lupaukset. Yksilönä minulla on tähän oikeus ja mahdollisuus. Kaupungin tapauksessa tilanne on toinen. Jos kaupunki alkaisi tehdä sopimuksia vain "hyvien tyyppien kanssa", alettaisiin hyvin nopeasti puhua "hyvä veli" järjestelmästä ja syrjimisestä.  Kaupunki on siis pakotettu käyttämään järjestelmää, joka ei välttämättä tuota parasta lopputulosta. Järjestelmä ei siis takaa että tehtävään palkattaisiin paras suunnittelija tai halvin. Vaikka tarkoin määritellyllä hankintajärjestelmällä pyritään tasapuoliseen ja avoimeen kohteluun, syrjii pisteytysjärjestelmä osaa suunnittelun tarjoajista kuitenkin muita enemmän. Yksittäisen toimijan on vaikea päästä sisälle kaupungin tekemiin puitesopimuksiin, koska pienien firmojen toimitusvarmuus ei ole isojen firmojen luokkaa, mikä vähentää pisteitä taulukkolaskennassa.

Jotenkin karsastan näitä isoja kuvioita. Pilkuntarkasti määriteltyihin toimintamalleihin tutustumalla tulee väkisinkin mielikuva että tässä mennään nyt vaikeimman kautta. Suunnittelun tarjoajan tulisi varsinaisen suunnittelun lisäksi olla hyvä tekemään sopimuksia, tekemään tarjouksia, laskelmaan kustannuksia, neuvottelemaan ja lukemaan pienellä präntättyä tekstiä. Kyllä, kyllä... kaikki tämä kuuluu kyllä suunnittelutoimiston arkeen, mutta harmillisen paljon se vie työajasta ja siitä "todellisesta suunnittelusta". Isossa firmassa on ehkä kuhunkin osa-alueeseen erikoistunut henkilö, mutta pienemmässä firmassa kaikki tehtävät ovat pahimmillaan yhden henkilön varassa. Eikö asioita voisi tehdä vähän yksinkertaisemmin ja suoraviivaisemmin? Mielikuvat voivat tietysti johtua toiveesta että asiat voitaisiin hoitaa myös reilun pelin hengessä vain annetun sanan ja kädenpuristuksen voimalla. Tiedän toki että tämä on nykymaailmassa kovin naiivi olettamus. Oman edun tavoittelun on nykyaikana kovin yleistä ja yhä enemmän löytyy sellaisia firmoja ja ihmisiä jotka menevät siitä mistä aita on matalin ja ellei jotain ole sovittu mustaa valkoisella, niin siitä voidaan luistaa ja kieroilla irti. Näistä voi lukea lehdistä lähes päivittäin. Luvataan enemmän kuin voidaan toimittaa, aikataulut lipsuvat, laatu on heikkoa, kustannukset karkaavat käsistä jne. Tarvitsemme siis varmaan jatkossakin standardoituja toimintamalleja ja viilattuja sopimuksia suunnittelun tai minkä tahansa muunkin projektin yhteydessä.

Monenlaisia toteuttamistapoja

Kävimme viime viikolla läpi erilaisia projektin toteuttamistapoja. Vaikka malliesimerkit oli saatu karsinoitua siisteihin osa-alueisiin niin käytännössä asia ei liene aivan yhtä yksiselitteinen.

Etenkin osaurakkamuodot muistuttavat kovasti toisiaan ja rajanveto voi olla häilyvää. Yhteisenä nimittäjänä kaikille osaurakkamuodoille on se että tilaaja käyttää ulkopuolista ammattimaista tahoa projektin vetämisessä. Suunnittelu hankitaan ulkopuolelta ja hankinnat pilkotaan. Projektinjohtotaho tekee käytännön johtamistyön ja organisoinnin, mutta tilaaja kuitenkin päättää viime kädessä asioista. Projektinjohto ikään kuin pureskelee vaihtoehdot valmiiksi ja tarjoilee ne hopealautasella tilaajalle, joka vain laittaa nimen paperiin. Projektinjohtomuotoisen toteuttamisen hyödyt ovat siinä että suunnittelua ja rakentamista voidaan paremmin limittää ja siten tavallaan pidentää suunnitteluaikaa, mutta silti mahdollisesti lyhentää projektin valmistumisaikaa. Osaurakkamuodot sopivat erityisesti vaativiin, suuriin ja kiireellisiin kohteisiin tai korjausrakentamiseen. Projektinjohtorakennuttaminen ja projektinjohtopalvelu ovat hyvin samantyyppisiä ratkaisuita, joissa projektinjohtopalvelun tarjoaja ei vastaa varsinaisesta rakennustyöstä ja kaikki sopimuksen urakoitsijoiden kanssa tehdään tilaajan nimiin. Projektinjohtopalvelussa työmaan johtotehtävät sisältyvät palveluntarjoajan toimenkuvaan, toisin kuin projektinjohtorakennuttamisessa. Projektinjohtourakointi taas eroaa edellisistä siten että projektinjohtopalvelun tuottaja vastaa siinä myös varsinaisesta rakennustyöstä tekemällä hankintasopimukset omiin nimiinsä.

Ehkä selkein toteutustapa on gryndaus eli perustajaurakointi. Omaperustaisessa tuotannossa yhden tahon toimiessa sekä tilaajan ja urakoitsijan roolissa on työn kulku johdonmukaista. Kun kaikki langat ovat yhden grynderin käsissä jää prosessissa monta välivaihetta väliin ja yhteydenpito on helpompaa. Toisaalta kun kohdetta ei rakenneta itselle vaan myyntiin ja tavoitteena on saavuttaa maksimaalinen tuotto voi olla että laatuvaatimuksista tingitään etenkin projektin loppuvaiheessa aikataulukiireiden painaessa päälle ja projektiin sidoksissa olevan rahan kotiuttamiseksi. Gryndaus on rakentajalle aina riski. Gryndausprojektissa on toisaalta tarjolla suuret voitot, mutta toisaalta esimerkiksi markkinasuhdanteiden muuttuessa kohde ei ehkä menekään kaupaksi halutulla hinnalla ja rakentajan sijoitus jää kiinni heikosti myyvään kohteesen.

Kaiken kaikkiaan erilaiset toteuttamistavat ovat melko sekava vyyhti ja etenkin isojen projektien käytännön toteutuksissa saattaa vielä olla erityyppisiä ristiin kytkentöjä, jotka voivat monimutkaistaa prosessia entisestään. Erilaiset toteutustavat vaikuttavat projektissa varmasti eniten tilaajan ja johtoportaan toimenkuvaan. Jos projektin vaativuustaso ylittää tilaajan omat kyvyt hän palkkaa ulkopuolisen asiantuntijan organisoimaan toimintaa. Muiden osapuolien työtapa pysyy samankaltaisena toteutustavasta riippumatta. Kohde pitää kuitenkin periaatteessa rakentaa  teknisesti samalla lailla riippumatta siitä vetääkö projektia tilaaja, pj-palvelu tai urakoitsija.

Maisema-arkkitehdin kannalta eri toteutustapojen ero ilmenee lähinnä sopimussuhteina eli  teetkö töitä suoraan tilaajalle, urakoitsijalle vai toimitko jonkun konsultin alikonsulttina tms.  Vaikka se ei välttämättä työnkuvaan suoranaisesti vaikutakaan on hyvä tiedostaa kuka projektissa tekee päätökset ja kuka maksaa palkan. Erilaiset toteuttamistavat voivat myös aiheuttaa esimerkiksi työn aikataulutukseen vaikuttavia eroavaisuuksia, jotka luonnollisesti vaikuttavat myös maisema-arkkitehdin työhön.


Muiden blogeista luettua

Olli pohti blogissaan oikeutetusti erilaisten toteutustapojen perusteista, kuinka ne ovat syntyneet ja levinneet. Epäilen että kehityskulku on ollut käytännön sanelemaa eli projektien kasvaessa ja monimutkaistuessa ei olekaan enää pärjätty perinteisellä "hirsitalomenetelmällä", missä yksi ihminen suunnitteli ja rakensi talon omasta metsästä kaatamillaan puilla. Projektien paisuessa on tarvittu erilaisia ja eri alojen asiantuntijoita tekemään eri työvaiheita. Samalla tekijöiden välille on tarvittu entistä enemmän yhteistyötä ja erilaisia toimintamalleja. Kun projektista on tullut riittävän monimutkainen on tarvittu joku joka osaa nivoa yhteen eri tekijöiden toimintoja ja koostaa siitä toimivan kokonaisuuden. Näin ollaan menty kohti yhä pienempiä osatekijöitä ja monimutkaisempia toteutusmalleja. Tämä rautalankapohdinta ei ehkä vastaa aivan totuutta, mutta jotenkin sinne päin asia on varmaan kehittynyt. Kuten Ollikin mainitsi voisi olla mielenkiintoista tutustua myös muiden maiden ja kulttuurien kehityskulkuun. Ollaanko muualla menty samantapaisin askelin kuin täällä, vai onko jossain edetty ihan eri suuntaan ja miten se on vaikuttanut projektinhallintaan?

Inka käsitteli edellisessä blogissaan mm. suomalaisten leikkipaikkojen monotonisuutta ja suurten firmojen ylivaltaa.  Jaan Inkan ihmettelyn leikkipaikkojen turvallisuushakuisuudesta. Ovatko määräykset vain suurten firmojen luomia mielikuvia, joilla voidaan tyrmätä pienempien toimijoiden ehkä vapaamuotoisemmat ehdotukset? Julkiselle tilaajalle on varmasti houkuttelevaa ottaa sellainen vaihtoehto, jossa tarjotaan turvallisuutta pykälien kautta, jolloin he voivat pestä kätensä jos jotain sattuu. Leikkipaikkojen turvallisuusteknisiä kysymyksiä ei itse asiassa ole suoraan määritelty laissa. Kuluttajaturvallisuuslaissa (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2011/20110920) viitataan siihen että palveluntarjoajan eli esimerkiksi leikkipaikan rakennuttajan (usein kaupunki) tulee antaa kirjallinen ilmoitus kunnan valvontaviranomaiselle ja laatia turvallisuusasiakirja, joka sisältää suunnitelman vaarojen tunnistamiseksi ja riskien hallitsemiseksi. Tässä ei kuitenkaan määritellä mikä on esimerkiksi alustan laatu tai putoamiskorkeus tms. Näihin teknisiin periaatteisiin on otettu kantaa dokumentissa SFS-KÄSIKIRJA 143 Leikkikenttävälineet, joka sisältää eurooppalaisten standardien EN1176 yleiset turvallisuusvaatimukset leikkikenttävälineille. Edellä mainitut standardit ovat kuitenkin vain suosituksia eivätkä siten lakisääteisesti velvoita tiettyihin ratkaisuihin. Toisin sanoen vaikka laki ei suoraan edellytä tietynlaisia toimintamalleja leikkialueilla, edellyttää se kuitenkin jonkinlaista suunnitelmaa turvallisuudesta ja helpoimmin tämä on ratkaistavissa suositeltuja standardeja noudattamalla ja tämän vuoksi poikkeavat ratkaisut varmaan ovat harvinaisempia. Tässä vielä Tukesin kooste aiheesta: http://www.tukes.fi/fi/Toimialat/Kuluttajaturvallisuus/Palveluiden-turvallisuusvaatimuksia/Leikkikentat/.

Inka ihmetteli myös esimerkiksi trampoliinien puuttumista suomalaisesta leikkipaikkakuvasta, mutta kyllä niitä suomalaisissakin julkisissa puistoista ainakin jokunen löytyy. Esimerkiksi Katariinan meripuistossa Kotkassa ja Tiitiäisen satupuistossa Tampereella.

http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/222110-aiti-keksi-tekemista-kesavinkit-perheille