Etenkin osaurakkamuodot muistuttavat kovasti toisiaan ja rajanveto voi olla häilyvää. Yhteisenä nimittäjänä kaikille osaurakkamuodoille on se että tilaaja käyttää ulkopuolista ammattimaista tahoa projektin vetämisessä. Suunnittelu hankitaan ulkopuolelta ja hankinnat pilkotaan. Projektinjohtotaho tekee käytännön johtamistyön ja organisoinnin, mutta tilaaja kuitenkin päättää viime kädessä asioista. Projektinjohto ikään kuin pureskelee vaihtoehdot valmiiksi ja tarjoilee ne hopealautasella tilaajalle, joka vain laittaa nimen paperiin. Projektinjohtomuotoisen toteuttamisen hyödyt ovat siinä että suunnittelua ja rakentamista voidaan paremmin limittää ja siten tavallaan pidentää suunnitteluaikaa, mutta silti mahdollisesti lyhentää projektin valmistumisaikaa. Osaurakkamuodot sopivat erityisesti vaativiin, suuriin ja kiireellisiin kohteisiin tai korjausrakentamiseen. Projektinjohtorakennuttaminen ja projektinjohtopalvelu ovat hyvin samantyyppisiä ratkaisuita, joissa projektinjohtopalvelun tarjoaja ei vastaa varsinaisesta rakennustyöstä ja kaikki sopimuksen urakoitsijoiden kanssa tehdään tilaajan nimiin. Projektinjohtopalvelussa työmaan johtotehtävät sisältyvät palveluntarjoajan toimenkuvaan, toisin kuin projektinjohtorakennuttamisessa. Projektinjohtourakointi taas eroaa edellisistä siten että projektinjohtopalvelun tuottaja vastaa siinä myös varsinaisesta rakennustyöstä tekemällä hankintasopimukset omiin nimiinsä.
Ehkä selkein toteutustapa on gryndaus eli perustajaurakointi. Omaperustaisessa tuotannossa yhden tahon toimiessa sekä tilaajan ja urakoitsijan roolissa on työn kulku johdonmukaista. Kun kaikki langat ovat yhden grynderin käsissä jää prosessissa monta välivaihetta väliin ja yhteydenpito on helpompaa. Toisaalta kun kohdetta ei rakenneta itselle vaan myyntiin ja tavoitteena on saavuttaa maksimaalinen tuotto voi olla että laatuvaatimuksista tingitään etenkin projektin loppuvaiheessa aikataulukiireiden painaessa päälle ja projektiin sidoksissa olevan rahan kotiuttamiseksi. Gryndaus on rakentajalle aina riski. Gryndausprojektissa on toisaalta tarjolla suuret voitot, mutta toisaalta esimerkiksi markkinasuhdanteiden muuttuessa kohde ei ehkä menekään kaupaksi halutulla hinnalla ja rakentajan sijoitus jää kiinni heikosti myyvään kohteesen.
Kaiken kaikkiaan erilaiset toteuttamistavat ovat melko sekava vyyhti ja etenkin isojen projektien käytännön toteutuksissa saattaa vielä olla erityyppisiä ristiin kytkentöjä, jotka voivat monimutkaistaa prosessia entisestään. Erilaiset toteutustavat vaikuttavat projektissa varmasti eniten tilaajan ja johtoportaan toimenkuvaan. Jos projektin vaativuustaso ylittää tilaajan omat kyvyt hän palkkaa ulkopuolisen asiantuntijan organisoimaan toimintaa. Muiden osapuolien työtapa pysyy samankaltaisena toteutustavasta riippumatta. Kohde pitää kuitenkin periaatteessa rakentaa teknisesti samalla lailla riippumatta siitä vetääkö projektia tilaaja, pj-palvelu tai urakoitsija.
Maisema-arkkitehdin kannalta eri toteutustapojen ero ilmenee lähinnä sopimussuhteina eli teetkö töitä suoraan tilaajalle, urakoitsijalle vai toimitko jonkun konsultin alikonsulttina tms. Vaikka se ei välttämättä työnkuvaan suoranaisesti vaikutakaan on hyvä tiedostaa kuka projektissa tekee päätökset ja kuka maksaa palkan. Erilaiset toteuttamistavat voivat myös aiheuttaa esimerkiksi työn aikataulutukseen vaikuttavia eroavaisuuksia, jotka luonnollisesti vaikuttavat myös maisema-arkkitehdin työhön.
Muiden blogeista luettua
Olli pohti blogissaan oikeutetusti erilaisten toteutustapojen perusteista, kuinka ne ovat syntyneet ja levinneet. Epäilen että kehityskulku on ollut käytännön sanelemaa eli projektien kasvaessa ja monimutkaistuessa ei olekaan enää pärjätty perinteisellä "hirsitalomenetelmällä", missä yksi ihminen suunnitteli ja rakensi talon omasta metsästä kaatamillaan puilla. Projektien paisuessa on tarvittu erilaisia ja eri alojen asiantuntijoita tekemään eri työvaiheita. Samalla tekijöiden välille on tarvittu entistä enemmän yhteistyötä ja erilaisia toimintamalleja. Kun projektista on tullut riittävän monimutkainen on tarvittu joku joka osaa nivoa yhteen eri tekijöiden toimintoja ja koostaa siitä toimivan kokonaisuuden. Näin ollaan menty kohti yhä pienempiä osatekijöitä ja monimutkaisempia toteutusmalleja. Tämä rautalankapohdinta ei ehkä vastaa aivan totuutta, mutta jotenkin sinne päin asia on varmaan kehittynyt. Kuten Ollikin mainitsi voisi olla mielenkiintoista tutustua myös muiden maiden ja kulttuurien kehityskulkuun. Ollaanko muualla menty samantapaisin askelin kuin täällä, vai onko jossain edetty ihan eri suuntaan ja miten se on vaikuttanut projektinhallintaan?
Inka käsitteli edellisessä blogissaan mm. suomalaisten leikkipaikkojen monotonisuutta ja suurten firmojen ylivaltaa. Jaan Inkan ihmettelyn leikkipaikkojen turvallisuushakuisuudesta. Ovatko määräykset vain suurten firmojen luomia mielikuvia, joilla voidaan tyrmätä pienempien toimijoiden ehkä vapaamuotoisemmat ehdotukset? Julkiselle tilaajalle on varmasti houkuttelevaa ottaa sellainen vaihtoehto, jossa tarjotaan turvallisuutta pykälien kautta, jolloin he voivat pestä kätensä jos jotain sattuu. Leikkipaikkojen turvallisuusteknisiä kysymyksiä ei itse asiassa ole suoraan määritelty laissa. Kuluttajaturvallisuuslaissa (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2011/20110920) viitataan siihen että palveluntarjoajan eli esimerkiksi leikkipaikan rakennuttajan (usein kaupunki) tulee antaa kirjallinen ilmoitus kunnan valvontaviranomaiselle ja laatia turvallisuusasiakirja, joka sisältää suunnitelman vaarojen tunnistamiseksi ja riskien hallitsemiseksi. Tässä ei kuitenkaan määritellä mikä on esimerkiksi alustan laatu tai putoamiskorkeus tms. Näihin teknisiin periaatteisiin on otettu kantaa dokumentissa SFS-KÄSIKIRJA 143 Leikkikenttävälineet, joka sisältää eurooppalaisten standardien EN1176 yleiset turvallisuusvaatimukset leikkikenttävälineille. Edellä mainitut standardit ovat kuitenkin vain suosituksia eivätkä siten lakisääteisesti velvoita tiettyihin ratkaisuihin. Toisin sanoen vaikka laki ei suoraan edellytä tietynlaisia toimintamalleja leikkialueilla, edellyttää se kuitenkin jonkinlaista suunnitelmaa turvallisuudesta ja helpoimmin tämä on ratkaistavissa suositeltuja standardeja noudattamalla ja tämän vuoksi poikkeavat ratkaisut varmaan ovat harvinaisempia. Tässä vielä Tukesin kooste aiheesta: http://www.tukes.fi/fi/Toimialat/Kuluttajaturvallisuus/Palveluiden-turvallisuusvaatimuksia/Leikkikentat/.
Inka ihmetteli myös esimerkiksi trampoliinien puuttumista suomalaisesta leikkipaikkakuvasta, mutta kyllä niitä suomalaisissakin julkisissa puistoista ainakin jokunen löytyy. Esimerkiksi Katariinan meripuistossa Kotkassa ja Tiitiäisen satupuistossa Tampereella.
 |
| http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/222110-aiti-keksi-tekemista-kesavinkit-perheille |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti